Olin aikanaan työnjohtoroolissa yrityksessä, jossa minulla oli vajaa parinkymmenen timpurin tiimi vastuullani. Tein sekä vahinkosaneerauksia, että vapaaehtoisia saneerauksia.Tiimi oli ollut melko pitkään rungoltaan kasassa ja minä olin se uusi kukko tunkiolla.
Muutaman kuukauden jälkeen tulospuoli näytti jotenkin nuhaiselta. Ei ihan saanut sitä rahaa töistä irti, mitä olisi pitänyt.
Ihmettelin kovasti mistä kenkä puristaa. Työntekijöillä oli hyvi tekemisen meininki ja tulivat mielellään töihin. Reklamaatioita ei juurikaan tullut. Haastattelin työntekijöitä kovasti, eikä sieltäkään ihan selkeää syytä löytynyt. Lopulta päädyin johtopäätökseen, että olen varmaan laskenut urakat väärin.
Päivittelin urakkahintoja ja alettiin häviämään tarjouskilpailuita. En ollut laskenut väärin.
Lopulta eräänä päivänä työmaavierailulla ollessani huomasin, kuinka kaikki työmaan neljä työntekijää istuivat kahvitiloissa ja työmaa loisti puhtauttaan. Kahvitunti oli virallisesti vielä edessäpäin ja ihmettelin tätä sitten ääneen. Epämääräistä mutinaa tuli, kunnes nokkamiehen kanssa jutellessa tämä hieman vaivautuneena mainitsi, että sinäkin päivänä työmaalla oli neljä miestä seisonut kädet taskussa kolmatta tuntia odottamassa tarvikkeita. Tarvikkeita, jotka minä olin luvannut tilata edellisenä päivänä. Tarvikkeet, joita en muistanut tilata edellisenä päivänä, vaan olin tilannut ne kuluvana aamuna.
Neljä miestä kaksi tuntia per mies tekee kahdeksan työtuntia. Kahdeksan työtuntia jossain sadan tuhannen euron projektissa ei nyt ihan kauheasti ole, mutta hälyytyskellot alkoivat heti soimaan.
Minähän olin haastatellut kaikki, eikä mitään tämmöistä ollut tullut ilmi? Olin käynyt kaikki työmaat moniin kertoihin läpi ja jutellut kaikkien kanssa. Kukaan ei ollut sanonut mitään, enkä ilmeisesti aiemmin ollut sattunut paikalle sopivasti.
Jäljelle jäi se vaihtoehto, että työntekijät eivät uskaltaneet kertoa minulle minun virheistäni. Kaiketi he olivat tottuneet siihen, että he vain tekevät töitä ja työnjohto on jossain norsunluutornissa. Tein heti sen muutoksen, että aloin puhumaan omista virheistäni työntekijöille ääneen. Mitenkään erikseen mainitsematta mitään tiettyä, lähinnä yleisellä tasolla.
Mutta jos olen kerran mokannut tuolla tavalla, niin todennäköisesti kyseessä ei ollut uniikki tapahtuma. Aikoinaan sairastamani vaikea masennus ja siihen liittynyt terapiahoito olivat opettaneet minulle melko raadollista ja korutonta itsereflektiota. Niistä taidoista oli tässä projektissa hyötyä.
Tein meidän tuntikirjausjärjestelmään uuden kategorian. “Laurin perseilyt”. Ajatus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan, että työntekijät merkkaavat tuohon kategoriaan ne tunnit, jotka heillä kuluvat siihen, että joko odottavat minun virheideni takia tai tekevät töitä tuplana minun virheideni takia.
Ensimmäinen kuukausi meni edelleen hieman lypsäessä, mutta sitten pikkuhiljaa uskallusta mainita minun virheistäni tuli. Pikkuhiljaa merkintöjä alkoi tulemaan. Osa jopa melko provokatiivisia. Annoin järjestelmän pyöriä kolmisen kuukautta.
Kun aloin kolmen kuukauden jälkeen käymään tuloksia läpi, oli kyyti taas melko kylmää. Vaikka olin tässä kohtaa varmasti jo korjannut tapojani alkuperäisen ahaa-elämyksen jäljiltä, oli kyyti silti todella kylmää. Poistin merkinnöistä kaikki provokatiiviset ja perustelemattomat merkinnät ja silti jäljelle jääneistä merkinnöistä koostui tunteja niin, että koko minun johtamassa tiimissä oli käytännössä 2,3 timpuria töissä vain ja ainoastaan odottamassa tai tekemässä tuplatyötä minun virheideni takia.
Se tarkoitti yli kymmentä prosenttia työvoimasta. Se tarkoitti kokonaishenkilöstökuluineen liki sataatuhatta euroa vuodessa. Sata tuhatta euroa vuodessa puhdasta liikevoittoa.
Tiedän faktana, että en ollut siinä organisaatiossa paskin työnjohtaja. Meitä oli yhteensä pari kymmentä ja osa teki kyllä vielä huonommin työnsä kuin minä. Minä olin kuitenkin ainoa, joka mittaroi oman epäonnistumisensa.
Onneksi olen luonteeltani persoona, joka ei pienestä säikähdä ja rakensin tuohonkin työkalupakin, minkä kanssa työmailla ei enää pääse suuressa mittakaavassa käymään noin. Tottakai yksittäisiä virheitä edelleen tulee ja pitääkin saada tulla. Ei kenenkään pidä olla täydellinen. Se kuitenkin opetti sen, kuinka suuri vastuu työtä johtavalla alimman tason työnjohtajalla on kokonaisen rakennusorganisaation tuloksesta. Se opetti sen, että työn johtaminen on asia, mitä ei oikein opeteta missään.
